Kolmekymppinen kahden lapsen mutsi

Vaikka on hyvinkin normaalia että kolmekymppisenä ihmisillä on jo useampi lapsi, se ei ollut ihan sitä mitä suunnittelin joskus.

Päätin joskus aikanaan että ensin luodaan ura ja sitten tehdään lapset.

Ensimmäinen lapsi 31-vuotiaana, kuten äitinikin minut aikanaan sai, sitten seuraava ehkä 34, tai 35-vuotiaana.

Toisin kävi, ja tänä päivänä olen enemmän kuin onnellinen, tyytyväinen ja kiitollinen siitä.

Elämä ei aina mene niin kuin sunniittelee ja se on todellakin hyvä niin.

25-vuotiaana keskellä hyvin epästabiilia elämänvaihetta, sain tietää olevani raskaana. Itkuhan siinä paniikissa tuli mutta ensi ”säikähdyksen” jälkeen tunne muuttui nopeati iloksi.

Vaikka aika ei ehkä todellakaan ollut otollisin, hyväksyin pikkuhiljaa ajatuksen että minusta tulee äiti pienelle elämän alulle vähän aiemmin kuin olin ajatellut.

Olinko valmis äidiksi? No en todellaakaan.

Luulen ettei monikaan ole. Äitiyteen kasvetaan. Äidiksi tai isäksi ei ”tulla”, tai tullaan kyllä lapsen syntymän myötä tietysti mutta se mitä tarkoitan henkistä äitiyttä ja isyyttä. Biologinen side ei tee aina äidistä äitiä eikä isästä isää. Äitys ja isyys on myös mielentila johon kasvetaan ja kypsytään. Uskon että aika harva kokee suorastaan olevansa valmis äidiksi tai isäksi. Uskon myös että moni odottaa ”sopivaa aikaa” saada lapsi. Mikä on sopiva aika? Mistä tiedämme milloin on sopiva aika? Vai onko se koskaan?

Uskon etten ole ainoa joka on pelästynyt ja painkoinut uutisen saatuaan.

”Pystynkö minä tähän?”

”Riitääkö meidän rahat kasvattaa lapsi?”

”Miten mun ura???”

”Mun elämä loppuu tähän! Hirveesti vastuuta, velvotteita ja rajotteita”

Ylläolevat taitaa olla aika yleisiä aatteita mitä monelle herää uutisen saatuaan.

Niin mullekkin.

Mutta minä päätin selvitä, kaikkia selviää jos vaan haluaa. Jokainen määrittää itse itsensä äitinä ja päätää siitä miten äitiyden hoitaa. Luopuuko kaikesta  ja jää kotiin, vai lutviiko elämänsä toisin ja sovittaa asioita yhteen. Mikään ei ole väärä tapa. On hienoa että meitä on erilaisia. Itse valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Vanhemmuus vaatii epäitsekkyyttä ja ensimmäinen askel kohti epäitsekkäämpää minää otetaan siinä kohtaa kun raskaus todetaan.

Elämä muuttuu mutta sen ei tarvitse olla negatiivinen asia. Päinvastoin.

Tämä on henkilökohtainen mielipiteeni ja tiedän ettei se edusta kaikkia, mutta äitinä voin sanoa että lapsi on hienoin asia mitä voi tapahtua.

Vanhemmuus ottaa, mutta myöskin antaa.

Nää on niitä juttuja joita oppii vasta sitten kun se lapsi siinä sylissä on.

Itselläni kesti kyllä hetken aikaa hyväksyä ajatus äitydestä, muuttuvasta kropasta ja elämästä.

Lapsen syntymän myötä huomasin että kaikki se mitä olin ajatellut ennen syntymää, oli oikeastaan ihan turhaa.

Pelkäsin ja jännitin ihan turhaa. Kaikki oli paljon hienompaa kuin olisin koskaan osannut ajatella.

Ajan kanssa olen huomannut että vaikka vanhemmuus vaatii paljon ja tietyllä tapaa tietysti muuttaa elämää, ei se ole mikään este millekkään.

Vanhemmuus on ainakin minua kasvattanut valtavan paljon ihmisenä josta on ollut etua myös työelämässä. Luonnollisesti elämänkatsomus on kokenut aika kovan muutoksen siitä mitä se oli ja vastuullisuus asiassa kuin asiassa on kasvanut. Mielestäni vanhemmuuden ainoa posiitiivinen puoli ei ole pelkästään se että annamme elämän pienellä ihmiselle ja kasvatamme hänestä aikuisen, mielestäni yksi vanhemmuuden tärkeistä rooleista on myös kasvattaa sinua itseään ihmisenä.

Nyt 29-vuotiaana, toista lasta, päivälleen samaan aikaan odottavana, odotan innolla tulevaa vuotta ja uutta tulokasta 🙂 Voitteko uskoa että tämän juniorin laskettuaika on täsmälleen sama kuin Safinalla oli 3.2? Safina kylläkin syntyi 28.1. Saas nähdä miten käy. Ennen kun tiesin raskaudesta, näin unen jossa olin sairaalassa Safinan syntymäpäivänä. En ymmärtänyt unta tuollloin ja mietin paheneeko tämä hormonisairauteni. Nyt taidan tietää mistä unessa oli kysymys 🙂 Jos lapsi syntyy Safinan syntymäpäivän tienoilla, mussa taitaa olla ennustajan vikaa!