Draama muuttaa muotoaan

En tiedä oikein sopivaa otsikkoa tälle kirjoitukselle jota ei alunperin edes pitänyt julkaista. Mutta jutun pointti on siis vanhempieni avioero ja se miten se tapahtui. Pettymys isään ja isän tempusta koitunut harmi koko perheelle..Oma elämä kun on kerrankin oikein mallillaan, draama muuttaa muotoaan ja ilmenee toisin. Vaikka ei yhtään naurata, pakko kevyesti todeta että draaman määrä mun elämässä on ilmeisesti vakio.  🙂

Viime syksy. Sitä tunnetta oli kestänyt jo jonkin aikaa. Rintaa puristi ja mieltä kavalsi, tiesin ettei kaikki ole hyvin, ja mikä pahinta, epäilin ettei isä ole rehellinen meille.

Teki tosi pahaa nähdä äiti niin surullisena. Mitä enemmän aikaa kului sen pahemmaksi kaikki meni. Isä oli kireä ja äreä, äiti entistä surullisempi, niin me kaikki. En voi puhua veljieni puolesta mutta ainakin mulla oli myös tosi paha olla. Lapsuuden kotona ei ollut enää kiva olla.Olin vihainen isälle, ajattelin: ”mitä ikinä touhuatkaan tai mikä ikinä sulla on, kerro meille ja säästä äiti tältä kärsimykseltä.”Mutta eihän lapsi voi vanhempaa neuvoa. Olin hiljaa. Viime keväänä tilanne raukesi, tai oikeastaan räjähti vasten kasvoja. Sain itkuisen puhelun äidiltä, äidin asia veti minut hiljaiseksi. En ikinä olisi uskonut. Tai oikeastaan, tätä juuri epäilin, jo pitkään, mutten ikinä olisi uskonut että minun isä tekisi niin.

Meidän isä lähti

Voin sanoa että olen elänyt täyttää elämää jokaisen vuoden elämästäni. Mennyt täysillä ja hyvä niin. Nyt melkein kolmekymppisenä voin sanoa että on tullut tehtyä ja nähtyä todellakin. Olen todella tyytyväinen että olen mennyt ja tehnyt, ei ole jäänyt ainakaan harmittamaan että jotain on jättänyt tekemättä. Elämä on ollut aika tuulista ja myrskyistäkin. Olen ollut aika levoton sielu.  Markon myötä löydetty tietynlainen rauha ja ennen kaikkea onni,  oli enemmän kuin tervetullutta elämääni. Nyt on hyvä olla, kaikki on tosi hyvin ja toivon että asiat pysyy näin. Raskaus on rankkaan aikaa, edellisen raskauden aikaan elämäni oli levotonta ja oikeastaan aika palasina, paha olo oli arki päivää ja varmuutta oikein mistään ei ollut. Toista on nyt. Kun oma onni löytyi, samaan aikaan iso osa muuta elämää särkyi.. Meidän perhe hajosi. En ala tähän sen kummemmin erittelemään tarkalleen mitä tapahtui, mutta  niin siinä kävi että isä lähti. Hän valitsi toisen elämän. Ja se tapahtui aika yllättäen. Kukaan ei oikein osannut varautua että ihan näin kävisi vaikka tiedettiin ettei kaikki ole hyvin. Se vaan tapahtui.

Olen kohta kolmekymppinen ”aikuinen nainen”, en kolme vuotias pikku tyttö, mutta se tuntuu tosi pahalta. Se mitä tapahtui taitaa valitettavasti olla tätä päivää ja tuntuu että turhankin yleistä mutta se ei poista sitä faktaa että hiton pahalta se tuntuu, vaikka on jo ”iso tyttö”.  Se mitä tapahtui, loukkaisi ennen kaikkea äitiäni, mutta myös meitä kaikkia. Minua ja kahta veljeäni ja  meidän lapsiamme. Eikö me oltu sen arvoisia että oltaisi ansaittu totuus?  Totuuden sijaan, elimme valheessa kaksi vuotta. Meille valehdeltiin päin naamaan, annettiin uskoa muuta mitä todellisuus oli. Eniten olen vihainen ja pettynyt äidin puolesta. Totuus voi satuttaa mutta enemmän satuttaa epätietoisuus ja valhe.

Mihin mut on kasvatettu?

Minut ja veljeni kasvatettiin suoraselkäisiksi, rehellisiksi ihmisiksi joilla oli tiukka kuri ja säännöt. Vanhemmat vaali rehellisyyttä ja rehtiä käytöstä. Isä oli auktoriteetti jota kunnioitettiin ja toteltiin. Isä tuomitsi usein elämässäni epärehelliset  ja petolliset ihmiset. Mitä tapahtui että isästä tuli itse sellainen? Usko siihen miten minut on kasvatettu, on alkanut nyt aikuisen horjua aika pahasti. Vai meneekö se niin että kun lapset lähtee pesästä, voi itse käyttäytyä miten haluaa? Kunhan lasten ollessa pieniä, seisoo sanojensa takana?  Voin pahoin kun kirjoitan tätä. Kaikki se paha mitä on tapahtunut, saa mut  oikeasti voimaan pahoin. Ja ihan todella vihaiseksi. Ja pettyneeksi. Tuntuu että tällästä oikeesti voi tapahtua vaikka tälläistä just nimenomaan tapahtuu kokoajan.

Silloin kuin kyse on myös toisen elämästä, EI PITÄISI OLLA OIKEUTTA totuuden pimittämiseen. Sillä voi olla todella kohtalokkaat seuraukset. Vai onko nykypäivän ihmiset yksinkertaisesti niin helvetin narsistisia, itsekkäitä olioita ettei toisten tunteista yksinkertaisesti välitetä yhtään vaan tehdään just niin kun itselleen on helpoin ja pääsee helpoimmalla? Kukaan ei ole täydellinen. Olen itsekkin kyllä tehnyt virheitä menneisyydessä, todellakin, niin meistä kaikki ihan varmasti, mutta raja täytyy johonkin vetää. Homma täytyy laittaa poikki ennen kun asiat menee pahaksi ja satuttaa toista hajottaen hänet pahimmassa tapauksessa lopullisesti.

Tämä kaikki on tapahtunut jotenkin ihan hujauksessa. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän ikäviä asioita on paljastunut. Oma usko parisuhteisiin ja avioliittoon on ollut aika heikkoa, uuden suhteen myötä asia on korjaantunut kyllä mutta tämä esimerkki omasta perheestä kyllä aiheutti aikamoisen tunne myllerryksen omassa päässä viime keväänä. Olin tietämättäni raskaana jo tuolloin ja hormonimyllerrys pahensi asiaa. Mietin toukokuussa ajoittain että mikä hiton piru mua riivaa. Pitäisi avata suutaan enemmän fiiliksistä, se voisi auttaa eikä typeriä räjähdyksiä tulisi.

Pettymys isään ja paha olo

Jokainen lapsi katsoo yleensä vanhempiaan ylöspäin ja ihannoi heitä. Niin minäkin olen aina tehnyt niin. Kaikissa meissä on ne huonot puolensa mutta olen aina ihaillut isää. Olen aina ihalillut hänen kunnianhimoista ja päämäärätietoista luonnetta, intohimoa ilmailuun ja arvostanut sitä miten hän joskus huolehti meistä. Tuo kaikki katosi yhdessä silmäräpäyksessä. Siitä kunnioituksesta ei ole enää mitään jäljellä.

Olen välillä miettinyt että onko ihan ihan normaalia voida välillä pahoin vanhempien erosta. Tulin siihen tulokseen että se on ihan ok. Kyseessä on kuitenkin myös mun elämä vaikka ero onkin vanhempien.  Ja mun perhe joka meni rikki. Eroja tapahtuu paljon, mutta se miten se tapahtuu vaikuttaa merkittävästi tulevaisuuteen. Kyllähän perhe voi olla perhe eron jälkeenkin, eri tavalla vaan.  Kaiken voi hoitaa rehdisti ja asiallisesti, ei olisi tarvinnut rikkoa kaikkea mitä oli mennessään. Nyt lapsuuden koti tuntuu lähinnä pahuuden pesältä ja kaikki ne hyvät muistot mitä sieltä on ollut, todella kaukaisilta. Ihan kun jonkun muun elämää katselisi.

Kyllä me tästä selvitään, ei puhettakaan. Äiti on vahva nainen ja me lapset myös mutta kyllähän tälläinen kokemus jättää taas yhden ison arven. Ja mitä isään tulee. En tiedä. Pettymyksen määrä on tällä hetkellä on niin suuri eikä viha ole väistynyt että siltä myrskypilveltä on tässä vaiheessa vaikea nähdä tulevaisuuteen. Hyväksynkö sitä mitä isä teki? En ikinä. Mutta isä on mun isä vaikka ois tehnyt mitä. En tietenkään häntä lopullisesti haluasi menettää. Mutta tämä asia kun ei ole mun käsissä.

Onnellisuus on jokaisen etuoikeus

Joskus vaan käy niin että tunteet muuttuu, rakkaus loppuu ja onni ei ole enää sitä mitä se joskus on ollut. Mielestäni kaikilla on oikeus olla onnellinen eikä ketään pidä pakottaa jäämään jos se ei tunnu enää hyvältä. Se ei ole reilua ketään kohtaan. Olisin ehkä toivonut isältä että hän olisi reilusti kertonut tuntemuksistaan ja antanut meille selityksen. Sen sijaan hän valehteli ja esitti, antoi ymmärtää jotain ihan muuta mitä asiat todellisuudessa olivat. Totuuden pimittäminen haavoittaa niin salaisuuden haltijaa kuin toista osapuolta. Isä teki enemmän tuhoa niin itselleen, äidille kuin meille kaikille kun päätti jättää kertomatta.Totuus voi tehdä kipeää mutta tälläinen jättää ikuiset arvet.

Tämä kirjoitus on seissyt tietokoneeni työpöydällä pitkään. Tarkoitus ei ehkä ollut julkaista sitä ikinä. Lähinnä kirjoitelen välillä asioista ylös sen vuoksi että käsittelen niitä paremmin. Olen aika huono puhumaan asioista, joskin olen tehnyt sen suhteen parannusta verrattuna viime vuosiin mutta silti mielen syövereihin jää paljon asioita joita ei halua sanoa ääneen, syystä tai toisesta.Syy siihen miksi en ajattelut julkaista tätä kirjoitusta on isäni.Ajattelin, ja itseasiassa ajattelen edelleen ettei hän pidä siitä että kirjotan tämän, mutta sitten mietin että mitä sitten? Isä ole läsnä mun elämässä enää oikeastaan muutenkaan. Mitä se muuttaa jos se siellä jossain missä nyt on, on vihainen mulle.

Tavallaan on suuri helpotus että kaikki kauheus paljastui ja vanhemmat eroavat.Isä piinasi pitkään meitä kaikkia. Vihaan sanontaa ”Kuin löysässä hirressä”. Mutta meidän perhe tietää täsmälleen mitä se tarkoittaa, ja miltä se tuntuu kun köysi hiljalleen kiristyy kaulan ympärillä. Siitä riimusta päästiin, luojan kiitos. Nyt kaikilla on helpompi hengittää.

Kaikesta huolimatta ihanaa aurinkoista sunnuntaita kaikille!!

Suvi